Kunnostushankkeen taustaa

Hulkkianjärvi on ollut elämässäni kiinni monella eri tavalla. Dramaattisimmat hetket koin jo ihan pikkulapsena, kun lähdin äidin matkaan mattopyykille. Innostuin kaikesta muusta paitsi matonpesusta, kurkottelin veteen kuvajaistani ja yht'äkkiä liu'uin sinne pää edellä. Tovin ehdin olla pinnan alla, kunnes äitini kävi ravistelemassa liiat vedet keuhkoista.

Tästä varhaislapsuuteni tapahtumasta minulle ei kuitenkaan jäänyt vesikammoa, vaan lapsena järvessä tuli käytyä (iilimadoista huolimatta) usein uimassa ja vilvoittelemassa kuumina kesäpäivinä. Järvi oli minulle virkistäytymispaikka, mutta myös kalojen aarreaitta. Isoisäni sai nuoruusvuosinani sytytettyä kipinän kalastamiseen ja useat kesäillat kuluivat veneessä ongella istuen ja hyttysiä hätistellen. Lukuisat virvelin vieheet ovat jääneet pohjan kantoihin ja karikoihin kiinni.

Kevättalvisin vuorossa oli katiskojen vienti kala-apajille ja niitä käytiin kokemassa siihen asti, kunnes jäät vielä jotenkuten kantoivat. Aina ei tosin kantaneet, eräänä kevättalvena 1980-luvun puolivälissä jouduin vetämään isoisäni avannosta. Vieläkin pitää ihmetellä, miten pienen pojan voimat moiseen suoritukseen riittivät.

Vartuttuani järvi tarjosi myös virkistystä soutamisen ja purjelautailun parissa. Pienestä järven koosta johtuen purjelautareissut päättyivät usein kaatumiseen plaanin loputtua ja/tai tuulten pyörteissä.

Järvi on tarjonnut virkistystä myös kylän sekä vakinaisille että kesä-asukkaille. Syksyisin sorsastajat ovat saaneet makoisia sorsapaisteja järven rantakaislikoista. Ahti on suonut antejaan kalastajille ympäri vuoden.

Olin huolissani järven kunnosta jo pitkään, koska katsellessani vanhoja järvestä otettuja ilmavalokuvia 1960-luvulta järvi oli merkittävästi pienentynyt 1990-luvulle tultaessa. Maatalouden rakennemuutos lopetti karjanpidon järven rantamailta 2000-luvun alussa. Mieleeni tuli tuolloin, voisiko järven kunnostuksen suhteen polkaista jonkinmoista projektia käyntiin, sillä veden laatu oli merkittävästi heikentynyt lapsuuteni vuosista.

Otin yhteyksiä ensimmäisen kerran asian tiimoilta Helsingin yliopistoon maaliskuussa 2003, jolloin Hulkkianjärvessä oli runsaita kalakuolemia ja katiskoja varten hakkaamissani avannoissa oleva vesi tuoksui rikkivedylle (mädälle kananmunalle). Vesi oli ollut kovin leväistä jo parina aikaisempana kesänä. Yliopisto kehotti ottamaan yhteyksiä paikalliseen ympäristökeskukseen, joten kirjoitin maaliskuussa sähköpostia Markus Tapaniselle. Hän vastaili tuolloin minulle ja ehdotti, että maanomistajien tai kyläyhteisön tulisi aktivoitua, jotta asiaa saataisiin eteenpäin.

Nyt tuntuu todella hyvältä, että näin reilun kuuden vuoden jälkeen unelmani järven kunnostuksesta on muuttunut todelliseksi, kun ranta-alueiden maanomistajat ja vesialueen hallitsijat ovat päässeet yhteiseen tahtotilaan, tarvittavat vesioikeuden luvat ovat kunnossa, järven kunnostus on suunniteltu hyvin ympäristökeskuksen toimesta ja työtä tekemässä on innostunutta ja osaavaa väkeä. On hienoa, että projektin myötä voimme palauttaa järven ainakin osittain tilaan, jossa se on ollut kymmeniä vuosia sitten, ennen tehostuneen maatalouden aikaa. Toivon, että tämän projektin avulla voimme jättää Hulkkianjärven hyvässä kunnossa tuleville sukupolville - että hekin aikanaan pääsevät nauttimaan kalastuksesta, sorsastuksesta tai vaikkapa vain uimisesta Hulkkian puhtaammassa vedessä.

Pariisissa 15.lokakuuta 2009

Marko Kokkala